Kajaanin kaupunginteatteri :: Kuolleista herännyt
Etusivulle

Tilaa sähköinen uutiskirje
Anna palautetta
Teatterimme Facebookissa
Galleria
Liity tukiyhdistyksen jäseneksi!

KRITIIKIT - Kuolleista herännyt  

Eeva Kauppinen, Kaleva 21.11.2005
 
MULLAN ALLA MAIJU LASSILAN MALLIIN

Maiju Lassilan veijaritarina spekuleeraavasta ja puliveivaavasta rantajätkästä Jönni Lumperista kääntyy Kajaanin kaupunginteatterissa yhtä tummankoomiseksi kuin suosittu televisiosarja Mullan alla.

Lähes yhdeksänkymmentä vuotta ennen amerikkalaista Alan Ballia tohmajärveläissyntyinen Maiju Lassila hoksasi kirjoittaa kalmanhajuisen komedian miehestä, joka kaivaa oman hautaansa, naputtelee ristinsä, kantaa arkkuaan ja taskussa kuolintodistustaan.

Kummallisella tavalla tämä ylösnousemuksen tekevä ja ristiään raahaava veijari tuo mieleen itsensä Jeesus Nasaretilaisen, vaikkei hänessä muuten mitään esikuvallista olekaan. Onpahan vaan yksi laveasieluinen ja isonieluinen mies.

On vaikea saada kiinni, mihin Lassila tällä jätkän sielun sortteerauksella ja Helsingin kauppatorin rantaremmissä käytävällä muhamettilaisuuden pohdiskelulla kansankomediassaan tähtäsi.

Lassilan teksti tarkastelee hyväksi käyttämistä, opportunismia, ja paukuttelee moraalin henkseleitä. Rahaa ja keinottelua siinä käsitellään yhtä julkeasti kuin Maria Jotunin Kultaisessa vasikassa.

Tästä tematiikasta ohjaaja Ilkka Laasonen löytää linkin tämän päivän markkinatalouteen ja yritysjohtajien ylisuuriin optioihin.

Yhteys nykypäivään luodaan pienillä anakronismeilla, joista makeimpia ovat lehtipojan (Arttu Wäänänen) huutelemat lööpit salarakkaista ja suurhuijareista. Äänekkäät kainuulaisen sisäpiirin naurut irrottaa myös Jönnin hoitajaksi ilmestyvä Ristijärven kunnan päivystävä lääkäri (Tapani Hyvönen). Romaanin Tampere on nimittäin käännetty Kajaaniksi.

Lassilan 1916 julkaistusta Kuolleista herännyt -romaanista dramatisoitu näytelmä on kaksijakoinen: ensimmäisellä puoliajalla huijataan, ryypätään ja sijoitetaan olemattomia rahoja, toisella jaksolla ryypätään lisää ja seurataan kuolleeksi julistetun jätkäzombien paljastumista huijariksi.

Alkujakso menee komediallisten rakenteiden virittelyssä. Se on poukkoilevampi ja hengettömämpi kuin sekasotkujen selvittämisen kutkuttavan saaliin korjaava toinen puoliaika.

Kajaanin teatterilla on mainiosti Jönni Lumperiksi solahtava esittäjä Heikki Törmi. Hänen Jönninsä on huoleton ja yksinkertainen veikko, joka selviää kiperistä tilanteista pienieleisesti ja piiputtamatta.

Nimikaimansa Jöns Lundbergin (Jarmo Airaksinen) vaihdokkaana vanhassa silinterissä ja takissa talonosto- ja kosioretkelle käyvässä Törmin Jönni Lumperissa on aimo annos toista könsikästä, Aleksis Kiven Nummisuutarien Eskoa.

Jönni on kulkurinäytelmän keskushenkilö, jonka miljoona-afäärien ympärillä kaikki pyörii. Muille näyttelijöille riittää urakkaa 47 nimiroolia sisältävässä henkilöluettelossa.

Jönnin vastavoima on poliisikonstaapeli Nuutinen (Teuvo Viljakainen). Juopon jätkän ja lainvartijan symbioottinen (työ)kaveruus tarjoaa vähän vastaavaa tilannekomiikkaa kuin pollarien ja Ohukaisen ja Paksukaisen toljailut elokuvissa.

Teatterinjohtaja Laasosen ohjaamaa esitystä leimaavat leppoisuus ja tunnelmakuvat, joita tehostetaan tapahtumapaikkoja merkitsevillä ääniefekteillä: Helsingin kauppatorin rannassa kirkuvat lokit ja Punturin tuvassa surisee kovaääninen kärpänen.

Lavastuksen puumateriaali, mustavalkoinen valokuvasuurennos Helsingin kauppahallilta suurkirkolle päin, vanhat vaatekerrat ja parkkiintuneet puheenparret luovat mukavan nostalgista tunnelmaa. Ne vilkuttavat siihen aikaan, kun laivat vielä olivat puuta ja puliukot rantajätkiä.

Syvä kumarrus dramatisoijille, että he ovat säilyttäneet Lassilan värikkään kielen: niinpä Makkara-Liisa (Anne Heikkilä) lempeilee luisusti ja muutenkin näyttämöllä jöristään, lojotetaan, räpistään ja kuhnitaan lassilamaisesti.

 

 

Tarja Tikkanen, Iisalmen Sanomat 19.11.2005
 
KANSANKOMEDIAA KAJAANIN MALLIIN

Kunnon kansankomedian tapaan, Kajaanin kaupunginteatterin Kuolleista heränneessä kiroillaan ronskisti, juodaan paljon viinaa, kieroillaan ja huijataan, kehitellään romansseja ja sekoillaan olan takaa alusta loppuun. Juonen kiemuratkin ovat perinteiseen kansannäytelmän tapaan niin mutkikkaat, että hitaammilla on varmasti vaikea pysyä perässä. Luonnollisesti asiaan kuuluu, että kiemuroista syntyy pieniä ja suuria väärinkäsityksiä ja kansalle katsomossa makeat naurut.

Huumoria kehitellään nokkelan replikoinnin ohella reippaasti ylinäytellen ja karrikoiden. Kohtaukset vaihtuvat hengästyttävällä vauhdilla ja näyttelijät vaihtavat roolista toiseen yhtä hämmästyttävän nopeasti. Ainoa, joka ei lavalta juuri poistu on pääroolia, keinottelun kierteeseen ajautuvaa satamajätkä Jönni Lumperia esittävä Heikki Törmi. Törmi myös tekee roolinsa hartaan antaumuksellisesti. Jönni Lumperin, raasun ihmispolon seikkailu rahan ja ahneuden maailmaan saa Törmiltä aidon ja ehjän tulkinnan kaikkine herkkine sävyineenkin.

Törmi on näyttelijänä armoitettu koomikko. Kuolleista herännyt on vedetty perinteisestä irti viemällä kokonaisuutta pantomiimiin ja slapstick-komediaan. Törmille tyyli sopii kuin nenä päähän.

Parhaiten tyylilajissa onnistuvat useampiakin rooleja esittävät Eeva Aitta, Sonja Ryhänen, Anne Heikkilä ja Perttu Hallikainen.

Anne heikkilä ottaa kaiken irti itsestään niin rehevänä torimuijana Makkara-Liisana kuin saattoväen virsimummonakin. Sonja Ryhäsen monista näyttämöllä vierailuista herkullisimmat palat nähdään mm. leskirouvan apulaisen hahmossa tai torilla partaansa jälkättävän ukon hahmossa. Eeva Aitan mimiikan taidonnäyte on mm. Punturin emännän rooli ja pieni, mutta sitäkin näkyvämpi Patologi Puttilaisen rooli. Perttu Hallikainen löytää myös itsestään aikamoisen kirjon hahmoja ja elekieltä.

Jossain määrin näytelmä vaikutti ensi-illassaan keskeneräiseltä. Paitsi että vuorosanoissa takelleltiin, roolien tyypittely oli paikoin vielä kesken. Maiju Lassilan vanhahtavan puhetyylin korostaminen sinänsä on hauska tehokeino, mutta sen toteuttamisessa on vaara ajautua jäykistelyn puolelle. Törmi sen toteuttaa kaikkein onnistuneimmin.

Lavastus on hauskasti mukana tyypittelyn ja korostetun esittämisen ajatuksessa. Näyttämöllä jopa nähdään miten sumuefekti saadaan koneella aikaan. Esiin astuu mies ja alkaa veivata konetta, välillä katsomoon päin naureskellen.

Maiju Lassila eli Algot Untola julkaisi kertomuksensa satamajätkä Jönni Lumperin seikkailuista vuoden 1916 melskeiseen maailman aikaan. Keinottelun ja hämärämiesten puuhien esiin nostaminen ei Lassilan tekstissä nouse välttämättä päällimmäiseksi teemaksi, vaan paremminkin inhimillisen heikkouden puolustaminen.

Porvari-duunari -asetelmiltaankin teksti on nykykatsojan mittapuulla melko säyseää, vaikka ironian kovin kohde pörssi- ym. keinottelulla rikkauksiin kohonnut kansanosa onkin. 

 

 

Aino Tiirikkala, Kainuun Sanomat 18.11.2005
 
LETKEÄ LUMPERI PYÖRITTÄÄ KAJAANIN JA HELSINGIN HERROJA

Uskomattoman sitkeää tekoa nuo satamajätkät! Teatteritalon päänäyttämöllä seikkaileva jätkä Jönni Lumperi, Kuolleista heränneen keskushahmo, menettää sielunsa ja kuolee kerran jos toisenkin. Mutta ei häntä multa sittenkään pitele.

Maiju Lassilan vuonna 1916 kirjoitettuun romaaniin perustuva seikkailutarina arvalla rikastuneen ja keinotteluun yltyvän jätkän vaiheista peilaa hyvin aikaamme. Kauppaneuvoksen vihjeestä vaarin ottava Lumperi innostuu spekuleeraamisesta niin, että pystyy hetken vastustamaan jopa pullon henkeä.

Helsingin ja Kajaanin välillä matkustavasta Jönni Lumperista tulee toverinsa kieltävä porvari alta aikayksikön. Kirjoittaja lienee löytänyt innoitusta läheltä: Lassila eli Algot Untola ehti elämässään toimia liikemiehenä ja vasemmistoanarkistina siinä missä oikeisto- ja vasemmistopoliitikkona.

Heikki Törmi on täysosuma ilmeikkään velikullan Jönni Lumperin roolissa. Hän onnistuu välittämään luonnonlapsen herkän hölmistyneisyyden sekä sytyttämään hahmon yhtäkkiä leimahtavaan liekkiin. Roolin vaatimaa ketteryyttä ja koordinaatiokykyä Törmistä löytyy myös.

Varsin herkullisen suorituksen tekee Perttu Hallikainen agronomi Paapurina. Lämpö, innokkuus ja lipevyys sekoittuvat hahmossa kutkuttavalla tavalla. Leena Suomu pysäyttää vahvalla läsnäolollaan jälleen kerran varakkaan lesken, Maria Kourun roolissa. Jopa ilman sanoja.

Kovin syviä henkilöhahmoja ei kymmeniä rooleja vilisevä näytelmä tarjoa. Näyttämöllä pyörähtelevät pikemminkin tyypit kuin yksittäiset persoonat. Ensi-illassa seikkailutarina ei ehkä ollut aivan löytänyt oikeaa pulssiaan. Ensimmäisessä näytöksessä paikoin esiintynyt jähmeys, rytmin ja vauhdin poissaolo korjaantui toisessa näytöksessä. Kuolleista heränneen intensiteetti kasvoi loppua kohden.

Ohjaaja Ilkka Laasonen on maustanut näytelmää ajankohtaisilla lisukkeilla kuten suuryrityksen optioilla ja viruksen lailla leviävällä salarakas-termillä. Koskiherrojen käynnistä olen tunnistavinani viittauksia Dressmannin mainoksiin.

Ihastelin Markku Hernetkosken ja Maria Jaskarin ideaa käyttää valokuvaa muuntuvana taustalavasteena. Vahva tunnelma syntyi myös satamajätkien näyttämönreunamiljööstä.

Muuten olisin kaivannut toimintaa ja näyttelijöitä lähemmäs katsomoa. Viidenneltä riviltä näytelmää seuratessa niukasti lavastettu näyttämö ammotti turhankin avarana, kun näyttelijät liikkuivat näyttämön taka- ja keskiosassa.

Pystysuunnassa näyttämön mahdollisuuksia sen sijaan käytetään kiinnostavasti hyväksi.

Erityismaininnan ansaitsee vielä Mikko Kemppaisen äänimaailma, joka tehostaa hämärää tunnelmaa paikoin upeasti.

Kuolleista herännyt tuo teatterin päänäyttämöllä esityksen, jossa huumori ja ironia kietoutuvat yhteen. Näytelmä maistunee myös sellaisille perinteisen teatterin ystäville, joita tärykalvoja koettelevat desibelit ja ronski kielenkäyttö ovat pitäneet poissa. Vaikka kyllä Jönni Lumperista ääntä ja muutama noituminenkin lähtee.